Kesätuuli - Summer Wind

Olen unelmoinut koko pitkän talven, kevään ja kesänkin merestä. Lämpimästä rantakalliosta, leppeästä tuulesta kasvoilla, aaltojen äänestä. Liikuntarajoitteisena ei ole ihan helppoa päästä nauttimaan merestä, hiekkarannoille ei pyörätuolin kanssa pääse mitenkään, ja kalliot ovat yleensä yhtä hankalia nekin. Harvoin on luonto tai luonnon apukädet järjestäneet esteettömän kulun rannoille. Ja silti meidän sairaidenkin ihmisten mielessä palaa ihan sama tuli kuin kenen tahansa sisällä, toiveita ja haaveita kesästä ja vedestä ja auringosta.

Lapsuuden kesiin kuului aina vesi, tavalla tai toisella. Serkusten kanssa vietetyt mökkikesähetket ovat niin syvälle sydänmuistiin piirtyneet, ettei edes aivovamma niitä ole pyyhkinyt muistista. Järvikesät ja souturetket, uimapatjamaratoonit vastarannan saareen, loputtomat laiturileikit, matonpesut, uusien perunoiden pesut laiturin lämmössä... Ja meren rannalla suolan tuoksu, kaisloista rakennetut aarteet, veneseikkailut, uimaretket piskuisille luodoille. Puhumattakaan tietysti muurinpohjalettujen, grillimakkaroiden ja kinkkuvoileipien ehtymättömästä määrästä, jolla serkuskatrasta pyöritettiin. Ei aina paistanut aurinko, ei. Mutta ei se tahtia hidastanut. Mikä esti uimisen sateessa? Ei niin mikään! Ukkosella sentään, ja silloin kun vanhempien mielestä oli kylmää, pysyteltiin mökkien hämärässä lämmössä, pelattiin unoa, luettiin neitietsiviä ja suunniteltiin supattaen Suuria Asioita, joita aikuisina tekisimme.

Varmaankin jokaiseen suomalaiseen on sisäänrakennettu jonkin asteinen kaipuu kesävetten ääreen. Niinpä minäkin tahdoin, yhden kerran, valloittaa rantakallion. Puin kauneimman mekkoni, tyllialushameeni ja ballerinat ja valmistauduin kesän kauneimpaan muistoon. Pääsin rannalle. Taaimmalle kalliolle, lähimmäs tietä ja autoa, mutta pääsin! Sieltä näkyi meri, aaltojen kimallus laskevassa auringossa, hempeä pastellitaivas ja kaukana, kaukana horisontissa purjeveneitä. Istuin kalliolla, jonka lämpö hyväili käsiäni, kuuntelin aaltojen lyöntiä ja lokkien laulua, annoin kesätuulen pyyhkiä kasvojani ja imin itseeni suolan tuoksua koko vuoden tarpeiksi. Ensi kesänä sitten taas nähdään, meri.

I longed the whole year for the sea. I longed for the gentle sea wind, roaring of the waves, but it is not that easy to get to the sea if you are disabled. And even we, who have chronic illness, have dreams and desires, we too would love to have memories about summer, the sun, and the sea.

Water was as vital part of my childhood summer memories as sun and laughter. Memories of summers with my cousins are so deep within me that even brain injury has had no effect on them. Days on the lake or the sea spent just as fully as only children can: with laughter and joy. Picnics, swimming, rowing... And swimming in the rain, of course! And if the weather was just too bad, playing cards inside, reading nancydrews and dreaming about all the things we would do when we would eventually be grown-ups.

I think that there might be a built-in longing for the summer waters in all Finns. I yearned to the sea just once this summer. So I dressed my most beautiful butterfly dress, tulle petticoat, ballerinas, and was ready for the most precious summer memory of this year: the beach. I made it! Even if I made it to the rock nearest our car, but I made it anyway. I saw the sun, I saw the glittering sea, and I saw the pastel painted evening sky. I hear the seagulls, the waves, and I felt the sea wind in my face. I breathed the fresh salty air. I absorbed the sea within me so that I can hold it there the whole year. I will see you again next summer, sea. Wait for me. 

HUOMAUTUS LUKIJALLE: Tämä on julkaistu vanhassa blogissani 8.7,.2016
NOTE TO READER: This one was published on my old blog on 8.7.2016