Sunday, 4 December 2016

Kesäläksy - Homework for summer



Kevät on edennyt kesäksi ja luonto juhlii. Elämän riemu näkyy kaikkialla. Jäätelöä, uimaretkiä, kasvimaan laittoa, lomasuunnitelmia, pitkiä iltoja ja suuria unelmia. Niistä on kesäloma tehty. Yritän itse saada kesäriemun kulmasta otteen. Uupumus painaa, niinkuin aina kesällä kun on lihaksille sattuvan lämmin ja aurinko paistaa silmät painuksiin. Puolivarjo, lempeä tuuli ja lämpömittarissa noin kaksikymmentä astetta, se on täydellisin kesäsää.

Sain neurologisen kuntoutukseni kesäläksyksi kaksi tärkeää tehtävää. Tunnista rajasi ja hyväksy tosiasiat. Mietin, että siinä on meille jokaiselle melkoinen kesäläksy. Jos jokainen meistä olisi syksyllä oppinut omat rajansa ja hyväksymään elämänsä juuri sellaisena jommoiseksi se on tällä hetkellä eteen asetettu, syksy voisi olla paljon helpompi vastaanottaa. Muistan aina syksyn aikaan kuuntelevani ympärillä kaikuvia haikean tyytymättömyyden lausahduksia, joissa kaikissa yhdistyvät sanat: arki, kiire, suorittaminen, pimeys. 



Minulle arki on parasta elämässä. Tasainen, turvallinen pohja hengitysrytmiä antamaan. Kiireensä voi jokainen päättää ihan itse, ja jos malttaa olla vähemmän pätevä, vähemmän aikataulutettu ja hyväksyä itsensä enemmän ja vaatia vähemmän, kiirettä saa pirstottua pienemmäksi, jos vain uskaltaa. Suorittaminen, sen voi vaihtaa vaikka hengittämiseen, ihan kivaa sekin on. Pysähtyä katselemaan elämää juuri nyt ja rakastaa itseään vähän enemmän. Pimeys. Vaikka ulkona pimenisi kuinka, sisällä voi olla silti valoa. Enkä puhu nyt kynttilöistä ja sähkökatkaisijoista, vaikka nekin ovat aika näppäriä syksyn pimeinä päivinä. Ei pimeys pääse hiipimään sisään, jos siellä on valolle tilaa tarpeeksi. (Käytännössä tietenkin kaikki on paljon, paljon hankalampaa kuin paperilla. Ja toiselle on helppo huudella neuvoja.)

Itselleni kirjasin kaksi kesäläksyäni paperille ja merkitsen joka päivä, olenko muistanut läksyni. Osasinko tunnistaa tänään rajani? Tahdoinko itseltäni liikaa, vaadinko turhia ja maksoinko lopulta aivan turhanpäiväisestä jääräpäisyydestä isot laskut? Innostuinko mukavasta niin, etten huomannut silloinkaan ajoissa vetäytyä ja rajat paukkuivat? Toivottavasti syksyllä voin todeta, että vähemmän on kolisteltu luita lattiaan ja makseltu hetken innostuksesta monen päivän ajan uupumusveroja. Sama lyhyesti: osaanko laskea päiväni lusikat ja käyttää oikean määrän. 


Rajojen tunnistaminen on kroonisesti sairaille ihan kauhean vaikea asia. Mitä jos vähän vielä, juurihan minä aloitin, mitä jos tällä kertaa en uuvukaan, minä ihan nopeasti... On hirveän vaikeaa osata sanoa ei tai stop ajoissa, tunnistaa ja hyväksyä omat rajansa ja se, ettei pysty samaan kuin terve ihminen, vaikka tahtoa samalla tavalla löytyisikin. Itsensä ja tosiasioiden hyväksyminen on elämänmittainen läksy. 

Syksyksi minun pitäisi kuitenkin oppia hyväksymään aivan konkreettisia tosiasioita. Sellaisia, kuin että aivovamman vakavuus estää tehokkaan ajattelun, lihassairaus rajaa fyysisen kestävyyden hyvinkin pikkuruiseen laatikkoon ja sidekudossairaus pitää huolen, että uupumuskierre ei lopu vaikka edellisistä pääsisikin luikeroimaan hetkeksi karkuun. Hyväksyä, että tulevaisuus on aivan erinäköinen kuin kuvittelin ja toivoin vielä jonkin aikaa sitten. Hyväksyä, että juuri nyt ja tässä on hyvä näin, eikä kannata miettiä miksi, jos, sitten kun. Palikat eivät ole toivomiani, mutta aion rakentaa niistä ihan mahdottoman kauniin elämän, minun ainoani. Ja vihdoinkin pääsen aloittamaan rakentamisen.

LUKIJALLE: tämä julkaisu on vanhasta blogistani päiväyksellä 12.6.2016

***

Summer is here at last, with ice cream, swimming, flowers, big dreams, long nights. I try to enjoy and hope that the weather stays comfortable; not too sunny, not too hot. I got homework for this summer from my neurological rehabilitation. Recognize your limits and accept facts. That's quite a homework. For entire life. For each and one of us, in fact. How different would our lives to turn out if we would accept ourselves and our lives just as they are. I hope I can do my home work well. I am grateful that at last I can start to build a new life with the blocks I did not want but that were given to me anyway to accept as mine. I want to learn how to dance in the rain.


NOTE TO READER: This was published in my old blog on 12.6.2016

No comments:

Post a Comment