Kevät
on edennyt kesäksi ja luonto juhlii. Elämän riemu näkyy kaikkialla.
Jäätelöä, uimaretkiä, kasvimaan laittoa, lomasuunnitelmia, pitkiä iltoja
ja suuria unelmia. Niistä on kesäloma tehty. Yritän itse saada
kesäriemun kulmasta otteen. Uupumus painaa, niinkuin aina kesällä kun on
lihaksille sattuvan lämmin ja aurinko paistaa silmät painuksiin.
Puolivarjo, lempeä tuuli ja lämpömittarissa noin kaksikymmentä astetta,
se on täydellisin kesäsää.
Sain neurologisen kuntoutukseni kesäläksyksi kaksi tärkeää tehtävää. Tunnista rajasi ja hyväksy tosiasiat.
Mietin, että siinä on meille jokaiselle melkoinen kesäläksy. Jos
jokainen meistä olisi syksyllä oppinut omat rajansa ja hyväksymään
elämänsä juuri sellaisena jommoiseksi se on tällä hetkellä eteen
asetettu, syksy voisi olla paljon helpompi vastaanottaa. Muistan aina
syksyn aikaan kuuntelevani ympärillä kaikuvia haikean tyytymättömyyden
lausahduksia, joissa kaikissa yhdistyvät sanat: arki, kiire,
suorittaminen, pimeys.
Minulle
arki on parasta elämässä. Tasainen, turvallinen pohja hengitysrytmiä
antamaan. Kiireensä voi jokainen päättää ihan itse, ja jos malttaa olla
vähemmän pätevä, vähemmän aikataulutettu ja hyväksyä itsensä enemmän ja
vaatia vähemmän, kiirettä saa pirstottua pienemmäksi, jos vain uskaltaa.
Suorittaminen, sen voi vaihtaa vaikka hengittämiseen, ihan kivaa sekin
on. Pysähtyä katselemaan elämää juuri nyt ja rakastaa itseään vähän
enemmän. Pimeys. Vaikka ulkona pimenisi kuinka, sisällä voi olla silti
valoa. Enkä puhu nyt kynttilöistä ja sähkökatkaisijoista, vaikka nekin
ovat aika näppäriä syksyn pimeinä päivinä. Ei pimeys pääse hiipimään
sisään, jos siellä on valolle tilaa tarpeeksi. (Käytännössä tietenkin
kaikki on paljon, paljon hankalampaa kuin paperilla. Ja toiselle on
helppo huudella neuvoja.)
Itselleni
kirjasin kaksi kesäläksyäni paperille ja merkitsen joka päivä, olenko
muistanut läksyni. Osasinko tunnistaa tänään rajani? Tahdoinko itseltäni
liikaa, vaadinko turhia ja maksoinko lopulta aivan turhanpäiväisestä
jääräpäisyydestä isot laskut? Innostuinko mukavasta niin, etten
huomannut silloinkaan ajoissa vetäytyä ja rajat paukkuivat?
Toivottavasti syksyllä voin todeta, että vähemmän on kolisteltu luita
lattiaan ja makseltu hetken innostuksesta monen päivän ajan
uupumusveroja. Sama lyhyesti: osaanko laskea päiväni lusikat ja käyttää
oikean määrän.
Rajojen
tunnistaminen on kroonisesti sairaille ihan kauhean vaikea asia. Mitä
jos vähän vielä, juurihan minä aloitin, mitä jos tällä kertaa en
uuvukaan, minä ihan nopeasti... On hirveän vaikeaa osata sanoa ei tai stop
ajoissa, tunnistaa ja hyväksyä omat rajansa ja se, ettei pysty samaan
kuin terve ihminen, vaikka tahtoa samalla tavalla löytyisikin. Itsensä
ja tosiasioiden hyväksyminen on elämänmittainen läksy.
Syksyksi
minun pitäisi kuitenkin oppia hyväksymään aivan konkreettisia
tosiasioita. Sellaisia, kuin että aivovamman vakavuus estää tehokkaan
ajattelun, lihassairaus rajaa fyysisen kestävyyden hyvinkin pikkuruiseen
laatikkoon ja sidekudossairaus pitää huolen, että uupumuskierre ei lopu
vaikka edellisistä pääsisikin luikeroimaan hetkeksi karkuun. Hyväksyä,
että tulevaisuus on aivan erinäköinen kuin kuvittelin ja toivoin vielä
jonkin aikaa sitten. Hyväksyä, että juuri nyt ja tässä on hyvä näin,
eikä kannata miettiä miksi, jos, sitten kun. Palikat eivät ole
toivomiani, mutta aion rakentaa niistä ihan mahdottoman kauniin elämän,
minun ainoani. Ja vihdoinkin pääsen aloittamaan rakentamisen.
LUKIJALLE: tämä julkaisu on vanhasta blogistani päiväyksellä 12.6.2016
***
Summer
is here at last, with ice cream, swimming, flowers, big dreams, long
nights. I try to enjoy and hope that the weather stays comfortable; not
too sunny, not too hot. I got homework for this summer from my
neurological rehabilitation. Recognize your limits and accept facts.
That's quite a homework. For entire life. For each and one of us, in
fact. How different would our lives to turn out if we would accept
ourselves and our lives just as they are. I hope I can do my home work
well. I am grateful that at last I can start to build a new life with
the blocks I did not want but that were given to me anyway to accept as
mine. I want to learn how to dance in the rain.
No comments:
Post a Comment